Hevoselämää instagramissa

Heippa kaikki lukijat pitkästä aikaa!

Viiden vuoden ratsastustauon jälkeen palasin rakkaan ratsastusharrastuksen pariin viime kesänä. Olen saanut blogin lopetuksen jälkeen lukijoilta viestejä, joissa lukijat ovat kyselleet kuulumisiani ja sitä, että ratsastanko edelleen. On toivottu blogin palaamista, mutta kuten silloin sanoin, tätä blogia en tule jatkamaan.

Tulin tänne kuitenkin kertomaan teille, että tein tänään julkisen heppailutilin instagramiin, joten jos haluatte seurata puuhastelujani hevosten kanssa, niin tervetuloa seuraamaan tiliä janitanheppailut. Tili on julkinen kaikille seuraajille ja sinne kirjoittelen hevoskuulumisia jatkossa. :) Ihanaa kevättä kaikille! <3

Blogi on tullut tiensä päähän

Hei kaikki lukijat pitkästä aikaa! Kuten olette huomanneet, en oikein ole Santun poismenon jälkeen bloggaillut. Santun poismenosta on tosiaan kulunut jo yli kaksi ja puoli vuotta. Kun minulla oli hevonen, oli kiva kirjoittaa hevosasioista blogiin. Kun kävin Linjamäellä ratsastamassa Miinan hevosia, kirjoitin siitäkin blogiin. Mutta sen jälkeen en oikein ole ratsastanut säännöllisesti, joten kirjoitettavaa ei ole ollut. En halua jakaa koko elämääni kaikille ja kirjoittaa yksityisasioistani nettiin. Joskus ehkä kirjoitin hevosasioiden ohella vähän omasta elämästänikin, mutta nykyään se ei tunnu enää hyvältä. Oman yksityiselämäni tahdon pitää itselläni.

On myös ollut tavallaan vapauttavaa, kun ei ole tarvinnut miettiä lainkaan bloggaamista. Kun bloggasin, jouduin aina miettimään, milloin ehtisin postaamaan ja milloin saisin jonkun kuvaamaan. Mietin, mitä voin kirjoittaa blogiin ja mietin myös, miten ilmaisisin asiat mahdollisimman selkeästi, sillä blogin lukijoiden seassa oli aina niitä mielensäpahoittajia, jotka tahallaan väänsivät joka kohdasta jonkun ongelman. Tarkistin kommentteja säännöllisesti ja poistin ikävät kommentit joukosta, sillä niitä tuli aina välillä. Joku muun muassa haukkui joskus anorektikoksi. Valitettavasti ruoka on aina maistunut ja maistuu kyllä edelleen, haha. :D Näitä ikäviä tyyppejä, jotka keksivät aina jotain valitettavaa, mutta eivät koskaan uskaltaneet tehdä sitä omalla nimimerkillään, ei todellakaan tule ikävä. Enemminkin säälittää nämä ihmiset, sillä he varmasti voivat henkisesti todella huonosti. Tosielämässä ei tällaista negatiivisuutta tule vastaan ja ympärilläni on ihania ja positiivisia ihmisiä, jotka tukevat minua päätöksissäni.

Olen miettinyt lopettamispäätöstä pitkään. Pohdin, että mitä jos aloittaisin taas joku päivä bloggaamisen. Mietin, kannattaisiko tätä blogia pitää sen varalle. Päätin kuitenkin, että tätä blogia en jatka enää, sillä tämä kertoi minun elämästäni silloin, kun olin nuori ja hevoset olivat elämäni. Aloitin bloggaamisen 17-vuotiaana ja nyt täytän muutaman päivän kuluttua 22 vuotta. Elämäni on muuttunut niistä ajoista paljon. Jos satun joskus taas bloggaamaan, niin sitä en tee tässä osoitteessa.

Minulle kuitenkin kuuluu edelleen oikein hyvää. Vuosi 2015 sujui hyvin ja se päättyi mahtavasti: olin joululomalla perheeni ja Eliaksen kanssa ulkomailla reissailemassa ja reissu oli upea. Olimme Turkissa, Dubaissa, Intiassa ja Omanissa. Opiskelen edelleen sairaanhoitajaksi ja ala tuntuu ehdottomasti minulle oikealta. Tämän kevään ajan teen välillä töitä vanhainkodissa opiskelun lisäksi. Kesälle on tiedossa taas pari matkaa, en malttaisi odottaa! Elämä hymyilee. :)

Lopuksi tahdon vielä kiittää teitä ihania lukijoita, jotka olette pysyneet pitkään mukana. Teitä, jotka olette kommentoineet positiivisesti ja kannustaneet. Olette myös antaneet minulle vertaistukea ja lohdutusta vaikeina aikoinani, etenkin Santun poismenon aikoihin. 

Lämmin kiitos! <3

Elämäni kuurona

Moni lukija oli kysellyt kuuroudestani ja toivonut, että tekisin erikoispostauksen, jossa kertoisin enemmän elämästäni ilman kuuloa. Nyt koitin parhaani mukaan kirjoittaa teille lukijoille kattavan postauksen siitä, millaista elämäni on kuurona.

Synnyin kuurona, eli olen aina ollut kuuro. Kuurouteni havaittiin jo varhain: vauvana nukuin sikeästi, vaikka huoneessa olisi ollut kauhea meteli. Perheessäni vanhempani ja siskoni ovat myös kuuroja, mutta isovanhempani ja kaikki muut sukulaiseni ovat kuulevia. Minulle tarjottiin mahdollisuutta kuuloon jo silloin, kun olin pieni tyttö, sillä kuuroille on olemassa implantteja tai kuulokojeita, joiden avulla voi kuulla.

Implanttileikkaus on parasta tehdä hyvin pienelle lapselle ja siksi sitä yleensä tarjotaankin vanhemmille. Minun vanhempani kieltäytyivät siitä, ja olen siihen tyytyväinen. En tahtoisi mitään laitetta pääni sisälle. Vanhempani koittivat kuitenkin opettaa minua käyttämään kuulokojeita, mutta otin ne aina pois korvistani. Kuulokojeilla kuulen ääniä, mutten saa sanoista yhtään mitään selvää, enkä tiedä, mistä suunnasta ääni tulee.

Minä pikkutyttönä.

Kuurouden asteita on erilaisia ja on sekä huonokuuloisia että ns. kivikuuroja, ketkä eivät kuule yhtään mitään - ei vaikka pommi räjähtäisi vieressä. Itse kuulen kovia ääniä, kuten esimerkiksi jos joku huutaa vieressä. Huonokuuloiset yleensä pystyvät puhumaan ja käyttämään kuuloaan kuuroja sujuvammin. Kuitenkin myös kuuro voi oppia puhumaan ja moni kuuro lapsi, jolla on kuulevat vanhemmat, osaakin puhua. Itse osaan puhua jotenkuten. Kävin pienempänä puheterapiassa kerran viikossa muutaman vuoden ajan ja siellä harjoittelin ääntämistä ja puhumista. Puhun sukulaisten ja hyvin tuttujen kuulevien ystävien kanssa. Muuten en yleensä ole tarpeeksi rohkea puhumaan ääneen. Puhun joskus harvoin muuallakin, esimerkiksi jos en jaksa kirjoittaa paperille ja haluan tilata vaikka pitsan tai kysyn kaupassa, missä vessa olisi. Yleensä puhettani on ymmärretty ihan hyvin, vaikken osaa ääntää kaikkia kirjaimia oikein.

Meillä kuuroilla puuttuu kuuloaisti ja siksi me turvaudmme näköaistiimme. Me reagoimme välittömästi, jos näemme pientäkin liikettä. Kuulevat ihmiset eivät huomaa yhtä nopeasti, jos joku vaikka vilkuttaa sivusta. Meille kuuroille näköaisti onkin erittäin tärkeä ja sen välityksellä tuleekin suurin osa informaatiostamme. Lainaan erään naisen sanoja: "Visuaalisesti kuuron maailma on täynnä asiaa, elämää, vilinää ja vilskettä. Käytämme silmiä korvinamme".

Äidinkielenäni on viittomakieli, kuten melkein kaikilla muilla kuuroillakin. Suomen kieli on minulle vasta toinen kieleni ja kirjoitinkin ylioppilaskirjoituksissa suomen kielen toisena kielenä. Osaan kuitenkin lukea ja kirjoittaa suomea sujuvasti ja sainkin ylioppilaskirjoituksissa laudaturin. Kovin moni kuuro ei kuitenkaan valitettavasti osaa suomea yhtä hyvin. Kielitaitoni koostuu monesta asiasta: olin innokas lukemaan kirjoja ja oppimaan, äidilläni on hyvä suomen kieli ja hän on minulle suomea opettanut pienestä pitäen ja minulla on suht hyvä kielipää. Minulla oli myös heti alusta alkaen vahva äidinkieli, eli viittomakieli. Näin minun oli sitten helpompi oppia suomea viittomakielen rinnalla. Englanti on vasta "kolmas" kieleni, kun kuulevilla se on toinen kieli. Englannin kielessä en olekaan kovin hyvä.

Kävin peruskouluni pienessä erityiskoulussa, jossa oli kuuroja oppilaita. Kuurot yleensä käyvät peruskoulun kuurojen koulussa, eli erityiskoulussa, ja vasta peruskoulun jälkeen he siirtyvät normaalikouluihin jatkokoulutukseen. Kuurojen kouluja ei ole Suomessa kovin monta ja tämän takia kuurot käyvät sekä ala-, että yläasteen samassa koulussa, ellei kuuroa ole integroitu kuulevien kouluun normaaliopetukseen. Itse siirryin peruskoulun jälkeen lukioon ja siellä vasta aloin käyttämään opinnoissani viittomakielen tulkkia.

Peruskoulun luokkani tytöt. Luokkaan kuului lisäksi 1 poika, joka ei ole kuvassa.

Kuurot voivat yleensä opiskella mitä alaa tahansa, jos he niin haluavat. On eri asia, saavatko he töitä siltä alalta. Minusta ennakkoluulot ovat suurin haitta meidän kuurojen ja viittomakielisten elämässä. Monet esimerkiksi luulevat, etteivät kuurot pärjää yksin elämässään ja he ovat jotenkin vaikeasti vammaisia. Kuuroilla on kyllä kuulovamma, mutta muuten elämme täysin normaalia elämää. Me suoriudumme kaikista normaaleista askareista - ainoastaan kuuloon liittyvät askareet ovat "ongelma", sillä meiltä puuttuu kuulo. Silti meillä on keinoja, joilla korvata kuulon puuttuminen. On monia kuuroja, ketkä ovat rikkoneet rajoja ja murtaneet ennakkoluuloja. Arvostan mielettömän paljon näitä ihmisiä: he tekevät mahdottomasta mahdollisen. Yksi hyvä esimerkki on suomalainen kuuro räppäri Signmark, joka toteutti haaveensa ja ryhtyi kuuroksi laulajaksi.

Kommunikointi kuulevien kanssa on usein hankalaa, varsinkin suomalaisten. Tämä ei johdu kuuroudesta, vaan juurikin ihmisten asenteista ja ennakkoluuloista. Suomalaiset ovat jäykkiä ja he harvoin uskaltavat olla rohkeita ja käyttää eri keinoja kommunikointiin. Ulkomailla on aina ihan eri meininki. Itse olen matkustanut moneen maahan ja ulkomailla on harvoin ollut ongelmia, sillä siellä ihmiset kommunikoivat rohkeasti, käyttävät elekieltä ja ovat avoimia. Heidän kanssaan on niin helppo kommunikoida. Täällä Suomessa käy usein niin, että jos joku tulee puhumaan ja sanon, etten kuule, niin henkilö säikähtää, pahoittelee ja lähtee. Tämä, jos mikä on turhauttavaa. Rohkeammat ottavat kännykän tai paperin ja kynän esiin ja kirjoittavat saman asian. Tämä ilahduttaa- minähän en pure. Yleensä ihmiset eivät uskalla tulla minun juttusille, jos ovat nähneet minun viittovan tai tietävät minun olevan kuuro. Yleensä he ensin pyytävät Facebookissa kaveriksi, juttelevat hetken "turvallisesti" chatissa kanssani, ja sitten vasta uskaltautuvat tulla kasvokkain juttelemaan. Sitten, kun yksi on uskaltautunut, muutkin kiinnostuvat ja tulevat hänen perässään.

Kuulevien kavereideni kanssa juttelen yleensä kännykkään kirjoittamalla. Olen opettanut joitakin kuulevia kavereitani viittomaankin. Hoidan käytännön asiat normaalisti näiden kuuroille tarkoitettujen palveluiden ansoista. Jos vaikka haluan soittaa joskus ystävälleni tai kotipizzaan tehdäkseni tilauksen, soitan tekstipuhelupalvelun kautta. Tekstipuhelupalvelu on ilmainen. Käytän myös paljon tulkkauspalvelua, mikä on myös ilmaista, sillä se kuuluu ihmisoikeuksiin. Tilaan kelalta tulkin lähettämällä heille tekstarin, jossa kerron, milloin ja missä tarvitsen tulkin ja että mikä tilaisuus on kyseessä. Sitten he katsovat, onko joku tulkki vapaana ja vastaavat minulle, sainko tulkin paikalle. Kun tilaa tulkin etuajassa, saa lähes aina sellaisen paikalle. Itse käytän tulkkausta esimerkiksi opinnoissani, harrastuksissani, lääkärinkäynneissä, jne.

Kun tilaan ratsastusvalmennuksiini tulkin, toivon aina hevosalan sanaston tuntevaa tulkkia, sillä tilanne on aina kaikille hankala, mikäli tulkki ei ymmärrä mistään mitään. Jos tulkki ei ole hevosihmisiä ja tulee kuitenkin esimerkiksi kisoihin tulkkaamaan, niin joudun hänelle selittämään alusta asti kaikki säännöt ja että mitä hänen pitää tehdä milloinkin. Kerron mahdollisesti myös hevosiin ja ratsastukseen liittyviä termejä ja viittomia. Tämä on rasittavaa. Kisoissa tulkki yleensä seisoo verkkakentän keskellä ja minun on koko ajan tarkkailtava ympäristöäni. Katson koko ajan, minne menen ja missä muut ovat. Jos haluan hypätä jonkun esteen, niin kerron tulkille sen ja hän huutaa sen muille.

Tulkki vieressä katsomassa loistavaa rataamme :D

Kuurous ei estä ratsastusharrastusta ja olenkin kuuroudestani huolimatta käynyt lukuisissa valmennuksissa eri paikoissa eri valmentajien luona ja olen kilpaillut isoissakin kisoissa, eikä näissä ole koskaan ollut mitään ongelmaa. Kuuroudessa on ratsastaessa vain yksi ainoa ongelma, josta ei pääse ikinä eroon: saan tiedon viiveellä perille. Jos juuri jonain hetkenä tein jotain väärin, valmentaja puhuu ja se kestää hetken, ennen kuin se välittyy tulkin kautta minulle. Hypätessäni rataa en oikein ehdi katsomaan tulkkia, kun keskityn jo seuraavaan esteeseen edellisen hypättyäni. Yleensä vasta radan jälkeen valmentaja kertoo, mikä onnistui ja mikä ei.

Kuuroilla on oma yhteisö, kieli ja kulttuuri. Kuurojen yhteisö on tiivis vähemmistö ja melkein kaikki tietävät toisensa. Minulla on ystäviä ympäri Suomea ja myös ulkomailla. Suurin osa ystävistäni on kuuroja ja vietän vapaa-aikani heidän kanssaan. Kuulevat ystäväni ovat yleensä tulleet joko koulusta tai tallista. Joskus kuitenkin tutustun uusiin tyyppeihin myös kavereiden kautta. Kuurojen yhteisön pienuudesta johtuen kuurot ovat ystäviä keskenään, vaikka heillä olisikin iso ikäero. Minulla on ystävinäni ihmisiä, jotka ovat minua viisi vuotta nuorempia tai yli kymmenen vuotta vanhempia. Kuurojen yhteisö on "yhtä suurta perhettä" ja juuri siellä minun indentiteettini on muodostunut. Kuurot eivät kuitenkaan paheksu, jos olen kuulevienkin kanssa- tätä kun on kysytty.

Yksi ystävistäni, Laura.

Me viittomakieliset elämme ihan tavallista elämää, kuten muutkin: me matkustamme, järjestämme juhlia ja tapahtumia ja pidämme hauskaa. Kuurot järjestävät usein tapahtumia, jonne kokoontuu muita kuuroja ympäri Suomea. Esimerkiksi peruskouluissa järjestetään eri sähly- ja jalkapalloturnauksia, jossa pelataan muita kuurojen koulujen joukkueita vastaan. On myös kulttuuripäivät, mitkä järjestetään joka toinen vuosi - se on viittomakielisen yhteisön suurin tapahtuma. Kulttuuripäivät on viittomakielisen kulttuurin laaja katselmus, jossa on esityksiä viittomakielellä ja taidetöitä näytteillä. Kuurot järjestävät näitä tapahtumia, jotta heidän kulttuurinsa ja yhteisönsä perintö pysyy ja jaetaan eteenpäin. Kehittyneen lääketieteen vuoksi viittomakielisten määrä valitettavasti vähenee kokoajan, koska suurin osa lapsista implantioidaan nykyään, eikä lapsien vanhemmille informoida viittomakielen tärkeydestä.

Eräs juttu vielä, mikä on askarruttanut lukuisia ihmisiä: miten me kuurot heräämme? Meillä on tyynyn alla palikka, joka värisee herätyskellon soidessa. Tämä erittäin ärsyttävä värinä herättää kyllä tehokkaasti!

Itse olen onnellinen tästä elämästäni, mikä minulla on. Vaikka kuuroudessa on joskus haittapuolia, niin en silti vaihtaisi yhtään mitään. Minulla on ihana perhe, ystävät ja elämä. Kuurous ei ole este, vaan hidaste. Näiden pikkuhaittojen takia ei kannata jäädä harmittelemaan, vaan jokaisen pitäisi osata katsoa asioiden positiiviset puolet. Iloitsen siitä, mitä minulla on, enkä mieti, mitä minulla ei ole. Jokainen tekee elämästään sellaisen, kuin itse haluaa.

Ansu, tärkeä ystäväni.

Tulipas pitkä postaus, mutta koitin vastata jokaiseen kysymykseenne kattavasti. Toivottavasti jaksoitte lukea ja saitte kysymyksiinne vastaukset. Jos jotain jäi vielä epäselväksi, kommenttilaatikkoon saa heittää kysymyksiä. :)